Purjehdus oli kiinnostanut jo pidemmän aikaa. Erityisesti pienemmät purjeveneet, eli kevytveneet tai jollat. Suomeksi tuntuu aika vähän tämän kokoluokan veneistä löytyvän tietoa, mutta kuitenkin joitan mielenkiintoisia sivuja on. Englanniksi löytyykin sitten enemmän.

Kun aivan lähelle, ainoastaan muutaman kilometrin päähän tuli Argie 15 -mallin vene myyntiin, ostopäätös syntyi aika nopeasti. Tämän kokoluokan, suurinpiirtein Wayfarerin kaltaisia veneitä ei hirveän usein näe myynnissä. Kyseessä on omavalmisteinen vanerivene, tehty stitch and glue -menetelmällä. Vene oli ollut varastoituna ulkona väärinpäin käännettynä edelliset 5 vuotta, ja kunto oli päässyt rapistumaan aika paljon.

Veneen oikea laita, keula ja takalaita olivat pehmenneet. Muilta osin, kuten pohjasta, vasemmalta laidasta, penkeiltä ja kyljistä, vaneri ja puu oli kovaa. Myös laidassa kulkeva lista oli suurimmalta osin hyvää. Laidat olivat varmaan päässeet pehmenemään siksi, koska ylösalaisin käännettynä vesi meinaa jäädä reunalistaan seisomaan, ainakin toiselle puolelle. Maali oli reunalistan alhaalta hajonnut ja vesi oli päässyt sisälle.

Huonot osat leikkasin pois pistosahalla ja raa’alla voimalla. Reunalistaan tein kuvan kaltaiset viisteet/hammastuksen lujittamaan uuden osan listan kiinnitystä.

Keulaan ja sivulle leikkasin ja sommittelin uudet palaset 6,5mm koivuvanerista. Tekniikkana ison vaneripalan kiinnittäminen kohtaan puristimilla, jonka jälkeen kynällä leikkauskohdan piirtäminen, ja sen jälkeen sahaus pistosahalla. Keulassa oli vähän enemmän sommiteltavaa että keulan sai suoraksi.

Palat on kiinnitetty molemmin puolin lasikuitukankaalla ja laminointiepoksilla. Pienet epätasaisuudet täytin laminointiepoksin ja talkin seoksella, joka on helppoa hiottavaa ja eikä valu kuten mikrolasipallojen kanssa. Parhaaksi tekniikaksi huomasin sen, että lasikuitukangas laminoidaan heti fillerin päälle kun se ei ole vielä kovettunut. Jos sen tekee vasta kovettumisen jälkeen, joutuu hiomaan, kun taas pehmeän fillerin päälle laminoidessa se täyttää kaikki epätasaisuudet alta.

Epäilin sitä, että onko 1 kerros 300g lasikuitukangasta molemmin puolin lujuuden kannalta riittävästi. Kovettunutta reunaa tulikin testattua kovalla ryskytyksellä, jossa vakuutuin siitä että se on riittävän luja.

Taakse tuli liimattua pari lautaa pehmenneiden tilalle, ja sen jälkeen vanerit päälle. Lautojen liimaamisessa tuli käytettyä epoksia, mutta reunalistat on liimattu polyuretaaniliimalla. En jaksanut alkaa käyttämään epoksia niissä, kun sitä tarvitsi melko paljon, ja polyuretaaniliimankin pitäisi kestää kosteutta.

Liimasin aluksi reunalistat paikoilleen, jonka jälkeen leikkasin ylimääräiset vanerit pois. Listojen kiinnitys on varmistettu vielä lasikuitusuikaleilla, jotka estävät ettei ne pääse irvistämään päädyistä ja saumakohdista.

Kölilaatikon kansi oli heikossa kunnossa ja päässyt pehmenemään, joten se oli purettava ja tehtävä uusi kansi tilalle. Köli on taitettavaa mallia, ja tehty ruostumattomasta teräslevystä. Kölin kiinnitys ja irrotus oli jonkin verran haastavaa ja vaati toisen käsiparin.

Pohjassa oli yksi rima pehmennyt, joten vaihdoin liimasin paikalle uuden osuuden. Samalla tavalla kuin reunoissa, eli rimojen päät on vahvistettu kuiduttamalla.

Maalaus

Maalina käytin 2-komponenttitavaraa: pohjamaalina Epocoat 21 epoksimaalia ja pintaan Normadur 65HS (RAL7047 sävyllä). Pohjamaalia meni 5 litraa, ja pintaan 6 litraa. Nämä ovat teollisuuskäyttöön suunniteltuja, mutta ilmeisesti näitä käytetään aika paljon ainakin lasikuituveneiden maalaamiseen. Nämä eivät maksa sen enempää mitä monet alkydimaalitkaan, itse asiassa useita alkydimaalia halvempia. Ja varsinaisten venemaalien hintataso on sitten moninkertainen.

Miksi 2-komponentti? No, ajatuksena oli tehdä työ kerralla sillä tavalla, että se kestää vuosia kovaa käyttöä ennen uutta huoltoa. 1-komponenttisten maalien kestävyys on selvästi huonompi. Esimerkiksi tässä veneessä ulkopuoli on maalattu jollain 2-komponenttisella, ja se on ollut vuosia sateen ja auringon armoilla, ja se oli suurimmilta osin täysin virheetön. Kun taas sisältä ja laitarimoista vene on maalattu alkydimaalilla, ja sieltä maali oli lohkeillut ja muutenkin huonossa kunnossa, vaikka se on ollut säältä paljon paremmin suojassa. Kun teollisuusmaaleja käyttämällä hintaa ei tule sen enempää mitä alkydimaalilla, valinta tuntui selvältä.

Maalien tyypit selvitin liottamalla maalipintaa 2-komponenttimaalin liuottimella. On olemassa myös liuotteettomia 2-k maaleja, mutta ainakin näissä Normadurissa ja Epocoatissa on todella tujut liuottimet. Alkydimaali ei kestä tätä ollenkaan, vaan alkaa heti muuttua pehmeäksi ja hilseillä. Pohjan sininen 2-k maali oli melkein immuuni liuottimelle, vaikka kyllä sekin jonkin verran pehmeni pitkässä uittamisessa, mutta tuntui saavan pääosin kovuutensa takaisin kun liuotin haihtui.

Yllättävää oli, että myös epoksi tuntui pehmenevän pitkästä liuottamisesta todella paljon, niin että epoksi oli täysin raaputettavissa kynnellä, eikä se tuntunut saavan kovuuttaan takaisin liuottimen haihtuessa. Kuitenkin nämä maalit on suunniteltu käytettäväksi myös epoksin päällä, joten veikkaan että käytännön maalaustilanteessa liuotin haihtuu maalista niin nopeasti, että vahinkoa epoksille ei pääse syntymään.

Vene on ulkopuolelta maalattu jollain 2-komponenttimaalilla. Kerroksia oli jo useita, mustaa, punaista ja valkoista. Aivan pohjalla rimojen välissä vaneria vasten oli kerros sinertävää epoksia. Ulkopuolelta hioin aluksi aika paljon, mutta sitten meni motivaatio ja tein lopuille vain karhennushionnan, sen verran hyvin maali oli kiinni.

Sisäpuolelta löytyi valkoinen alkydimaali. Tämän pois hiominen oli kova homma, mutta kun 5 litran maalipöntön koosta riitti laskujen mukaan myös sisälle, niin se tuli tehtyä, kun 2-k maalia ei voi maalata alkydin päälle.

Penkeistä löytyi ruskean alkydimaalin alta lakkapinta. Pohdin tämän lakkapinnan palauttamista, mutta lakkapinta oli osittain hajalla ja pinnan lommoja oli kitattu, niin parempi oli vaan tehdä karhennushionta ja vetää uusi alkydimaali päälle.

Kaikkia sisänurkkia ei saanut ainakaan järkevällä työmäärällä hiottua. Kokeilin tehdä ne sitten sillä tavalla, että maalasin jäljellä olevan valkoisen päälle kerroksen laminointiepoksia. Ajatuksena siis se, että epoksikerros estää liuotinta pääsemästä kosketuksiin alla olevan alkydimaalin kanssa. Tämä on toiminut todella hyvin, näin käsitellyissä kohdissa maali on pysynyt lujasti kiinni. Joitain valkoisia kohtia jäi epoksoimatta esimerkiksi kölilaatikossa, ja näissä maali on myöhemmin lohkeillut irti, ja ne on pitänyt käsitellä uudestaan.

Molemmin puolin maalasin 2 kerrosta pohjamaalia ja 2 kerrosta pintamaalia ruiskulla. Melkoista ruiskumaalauksen opettelua se olikin, ja lopputulos ei ollut kovin täydellinen, vaan valumia ja appelsiinipintaa kyllä löytyy. Tämä ei kuitenkaan haittaa, tavoitteena ei ollutkaan täydellinen peilikiiltävä pinta, vaan työvenemäinen ulkoasu on riittävä. Lasikuidutettuja korjauksiakaan ei tullut hiottua/kitattua, vaan lasikuitukankaan kangaskuvio on näkyvissä.

Pohjaa pintamaalatessa meinasi loppua 5 litran pönttö kesken, ja pitikin hakea litra maalia lisää.

Aikaa korjaukseen meni selvästi kauemmin mitä oletin, mutta projektina se oli todella mielenkiintoinen. Itselläni vahvistui käsitys, että jos pelkästään veneily kiinnostaa eikä niinkään rakentaminen, niin mihinkään korjausprojektiin ryhtymisessä ei välttämättä ole ajallista eikä rahallista järkeä.

Puinen tai vanerinen vene tuntuu myös olevan huollon tai varastoinnin kannalta melko anteeksiantamaton valinta; jos nämä laiminlyö, vene rapistuu melko nopeasti. Lasikuituinen vene ei olisi ollut muutaman vuoden väärinpäin ulkona varastoinnista moksiskaan.

Vesillelasku ja ensimmäinen purjehdus olivat todella kevyessä tuulessa. Tuli pelattua melko varman päälle, kun ei ollut tullut ikinä edes oltua purjeveneen kyydillä. Mutta onnistui hyvin, ja venettä onkin tullut käytettyä ahkerasti.